sunnuntai, 14. lokakuu 2012

Mikä on elämän tarkoitus,tavoite ja tehtävä?

Suuria kysymyksiä. Elämän tarkoitus? Mikä on minun tehtävä tässä maailmassa/elämässä? Ehkä kaikilla tulee eteen nämä kysymykset jossain elämän vaiheessa tai ainakin luulen niin. Vai tuleeko sitten mietittyä näitä jonkin kriisin kohdatessa elämää. Silloin kokee, kuinka pieni ihminen onkaan. Vastoinkäymisiä tai vain elämäntarkoitusta etsimässä. Minuutta etsimässä tai hyväksynkö minä itseni tällaisena vai onko sittenkin jotain muuta... Mikä minä olen?  Näitä tulee mietittyä aika ajoin, en vielä ole löytänyt vastausta. Tässä sukkaa kutoessa ajatukset lentävät. Ehkä kuitenkin tiedän vastaukset, mutta hyväksynkö ne itselleni. Mikä on minun tehtävä tässä elämässä. Ei edes kannate alkaa miettimään sanamuotoa "tässä elämässä", niin suuria minun ei tarvitse miettiä... onko kuoleman jälkeen toista elämää... ehei.. pysyn nyt vaan tässä ja nyt ja yritän löytää sen vastauksen, jotta voisin loppuelämästä nauttia täysin siemauksin.  Totuus minkä tiedän jo itsestäni on, että rakastan ihmisiä, siis yleisellä tasolla. Tykkään seurata ihmisä, jutella ihmisten kanssa ja sanoa pieni sana tai hymy, että siitäkin joku tulee onnelliseksi tai päivä pelastettu. Nautin siis siitä. Nautin siitä, että saan antaa ihmisille jotain ja auttaa apua tarvitsevia.
No jossain vaiheesssa ihminen joka antaa paljon, voi väsähtää antamisen iloon. Ehkä minulle nousi esiin suuri itsekyyden piikki... jossain vaiheessa olisin toivonut, että joku joskus muistaisi minuakin... onko se suuri vaatimus? En toivo paljon, en kummarruksia, en aploodeja en lahjoja... vain pieni kiitos että olen olemassa. Tässä minä sitten ryven vieläkin itsesäälissä, enkä pääse pois täältä. Mutta toden totta sukkakuottava on hyvä terapianlähde. Totuus jonka joka tapauksessa pitää myöntää, että nautin auttaa ihmisiä. Tarvitsenko siis mitään, kun tiedän, että ihminen tulee siitä onnelliseksi. Aikasemmin mietin ja pohdin yksinäisyyttä ja ystävän puutetta. Siitä tämä kaikki on varmasti saanut alkunsa.. että vaikka minä aina ajattelen toisten parasta, niin miksi ei kukaan ajattele mitä minä haluaisin.... Sitähän me kaikki toivomme, että tulisimme huomioiduksi tässä suuressa maailmassa. Asia, mikä minun pitää jo hyväksyä, on että nautin kuitenkin omasta seurasta, en tarvitse suuria määriä ihmisä ympärilleni, ehkä silloin lataan akkuja, että jaksaisi päivästä toiseen. Loppujen lopuksi ajattelen aina jossain taka-alalla että miten auttaisin ketäkin. Kenelle seuraavaksi tekisin villasukat että ainakin jalat pysyvät lämpimänä.
Aurinkoista syksyä kaikille tasapuolisesti laugh

lauantai, 13. lokakuu 2012

Lauantai aamun rauha

Täytyi herätä aikaisin pesemään tyttärelle vaatteita ettei vaan jäis viime tippaan. Tänään olis lähtöpartioleirille ja saas nähä mikä siitäkin pakkaamisesta tulee. Vastassa on murkkuikäinen kaikkitietävä neitokainen, ei siinä paina mikäään vanhan äidin kokemukset. Minä olen jo todennut aikaisemmin, että siinäpä kokkeile... kantapään kautta tulee paras oppi.  Taidankin lähteä vielä varastoa kaivamaan, josko löytäsin minun vanhan partiovyön ja huivin, jos se nyt kelpais.

tiistai, 9. lokakuu 2012

Sairastelua

Selkä alkanut viime aikoina vihottelemaan ja kesällä sitten lonkat , niin sitä vanhenee vaivojensa kanssa. Omalla kotihodolla olen päässyt näinkin pitkälle, mutta nyt loppui kotikonstit ja varasin ajan tohtorille.  Kävin eilen lääkärissä ja oma diagnoosi osui oikeaan. Bursiittihan siellä lonkassa vihotteli. Lääkäri  ehdotti kortisoni piikkiä. Vähän siinä emmin, koska olen vastaan kortisonia, ihmiset kun tuntuvat joka vaivaan pyytävän kortisonia. Niinhän se on, että kun tarpeeksi kipeä on ottaa kaiken avun minkä saa. Pistäminenkin pelotti ja kauhistutti, vaikka itsekin pistelen työssä ihmisiä lähes päivittäin.  No hyvin se meni, jalka puuduttui sen ajaksi, että jaksoin olla töissä loppupäivän. Illalla, kun puudutteen vaikutus lakkasin kipu tuli takasin, nyt vähän erilaisena  ja sitten vietinkin lepoillan. Kaikkea sitä joutuu kokemaan kun ikää tulee.

sunnuntai, 30. syyskuu 2012

Mietteitä ystävyydestä

Olen pitkään miettinyt, että mitä on ystävyys tai ystävä. Nykyään ihmiset puhuvat, että " ystävien kannsa tein sitä ja tätä ja vietettiin iltaa ystävien kanssa". Minä vain haluaisin tietää, mitä se tarkoittaa kun ihmisellä on ihminen jota hän voi sanoa ystäväksi. Ystävähän on enemmän kuin kaveri tai tuttu. Ystävälle kerrotaan ilot ja surut ja ystävään luottaa... tai niinhän ainakin pitäisi, jos siis on oikea ystävä. Minä kohtasin surun ja sen myötä romahtamisen ja olin työkyvytön yli neljä kuukautta. Silloin olisin kaivannut ystävää. Kaikki ne ihmiset joita luulin tosi ystäviksi eivät kertaakaan kysyneet  "miten minä voin? tai mitä minulle kuuluu"... sen jälkeen en ole laskenut heitä ystäviksi. Olenko siis arvioinut ihmiset väärin? Vai olenko kenties odottanut enemmän kuin olisi pitänyt? Pohdin tätä päivittäin... Nyt minulle ei siis ole yhtään ystävää mutta tuttuja on senkin edestä. Sitä voi sitten pysätyä rupattelemaan kaupassa tai kadulla ja sanoa iloisesti hei, eikä kenenkään tarvitse ottaa mitään vastuuta toisen kuulumisista tai muustakaan.

maanantai, 21. syyskuu 2009

Mietteitä ystävyydestä

Olen jo pitkään pohtinut ystävyyden merkitystä ja sitä mitä on ystävyys. Lehdet kirjoittavat ystävyydestä. Ihmiset kertovat kuinka ystävät ovat tukena vaikeina aikoina. Ja kertovat " kun minä kävin ystävieni kanssa siellä ja täällä ja meillä oli niin hauskaa".

Mutta mitä on ystävyys? Siihen sitten monta tarinaa kerrottavana, onko se tukemista myös vaikeina aikoina ja varsinkin menestymisen hetkinä. Jakaako ystävät ilot ja surut?

Niin, tämä ehkä alkaa tuntumaan tosi syvälliseltä ja joku voi ehkä jo miettiä mikä minun kokemus on ystävyydestä. Se on totta, minä luulin joskus, että minulla on ystäviä, mutta sainkin todeta kylmästi, etten voinut kutsua heitä ystäviksi, vain pelkkiä tuttuja elämän matkan varrella. Kun ihminen sairastuu, ja toivoisi ystävää, edes kysymään kuinka voit se nostaisi ihmisen sillä hetkellä pilviin. Kun jää surun ja vaikeuksien keskelle yksin, niin sitä on todella yksin ja selviytyminen  kestää vain kauemmin vai selviääkö ystävien menetyksestä koskaan tai siis oletettujen ystävien. Nyt sanon, ettei minulla ole yhtään ystävää, vain tuttuja joita näen joskus, kun sattuvat vastaan tulemaan.  Ennen odotin, että joku tulisi käymään meillä, mutta vuosien saatossa aloin jo ymmärtämään ettei kukaan tule. Enää en odota. Mutta minäkin lopetin käymästä kenenkään luona, koska ajattelen että ystävyys on vuoroin vieraissa periaatteella. Ei se niin mennytkään. Joten jään vielä miettimään, mitä on todellinen ystävyys? En ehkä saa kokea sitä oikeaa ystävyyttä koskaan. No, ehkä tämä juttu mene paatoksen puolelle, mutta joskus on mukava avata sielun sopukat,  ja miettiä ihan ääneen, että onko sitä ystävyyttä ihan oikeesti, vai ajatteleeko ihminen vain omaa parasta kaikessa. Jään vielä miettimään. Nolostunut