sunnuntai, 14. lokakuu 2012
Mikä on elämän tarkoitus,tavoite ja tehtävä?
No jossain vaiheesssa ihminen joka antaa paljon, voi väsähtää antamisen iloon. Ehkä minulle nousi esiin suuri itsekyyden piikki... jossain vaiheessa olisin toivonut, että joku joskus muistaisi minuakin... onko se suuri vaatimus? En toivo paljon, en kummarruksia, en aploodeja en lahjoja... vain pieni kiitos että olen olemassa. Tässä minä sitten ryven vieläkin itsesäälissä, enkä pääse pois täältä. Mutta toden totta sukkakuottava on hyvä terapianlähde. Totuus jonka joka tapauksessa pitää myöntää, että nautin auttaa ihmisiä. Tarvitsenko siis mitään, kun tiedän, että ihminen tulee siitä onnelliseksi. Aikasemmin mietin ja pohdin yksinäisyyttä ja ystävän puutetta. Siitä tämä kaikki on varmasti saanut alkunsa.. että vaikka minä aina ajattelen toisten parasta, niin miksi ei kukaan ajattele mitä minä haluaisin.... Sitähän me kaikki toivomme, että tulisimme huomioiduksi tässä suuressa maailmassa. Asia, mikä minun pitää jo hyväksyä, on että nautin kuitenkin omasta seurasta, en tarvitse suuria määriä ihmisä ympärilleni, ehkä silloin lataan akkuja, että jaksaisi päivästä toiseen. Loppujen lopuksi ajattelen aina jossain taka-alalla että miten auttaisin ketäkin. Kenelle seuraavaksi tekisin villasukat että ainakin jalat pysyvät lämpimänä.
Aurinkoista syksyä kaikille tasapuolisesti
lauantai, 13. lokakuu 2012
Lauantai aamun rauha
tiistai, 9. lokakuu 2012
Sairastelua
sunnuntai, 30. syyskuu 2012
Mietteitä ystävyydestä
maanantai, 21. syyskuu 2009
Mietteitä ystävyydestä
Olen jo pitkään pohtinut ystävyyden merkitystä ja sitä mitä on ystävyys. Lehdet kirjoittavat ystävyydestä. Ihmiset kertovat kuinka ystävät ovat tukena vaikeina aikoina. Ja kertovat " kun minä kävin ystävieni kanssa siellä ja täällä ja meillä oli niin hauskaa".
Mutta mitä on ystävyys? Siihen sitten monta tarinaa kerrottavana, onko se tukemista myös vaikeina aikoina ja varsinkin menestymisen hetkinä. Jakaako ystävät ilot ja surut?
Niin, tämä ehkä alkaa tuntumaan tosi syvälliseltä ja joku voi ehkä jo miettiä mikä minun kokemus on ystävyydestä. Se on totta, minä luulin joskus, että minulla on ystäviä, mutta sainkin todeta kylmästi, etten voinut kutsua heitä ystäviksi, vain pelkkiä tuttuja elämän matkan varrella. Kun ihminen sairastuu, ja toivoisi ystävää, edes kysymään kuinka voit se nostaisi ihmisen sillä hetkellä pilviin. Kun jää surun ja vaikeuksien keskelle yksin, niin sitä on todella yksin ja selviytyminen kestää vain kauemmin vai selviääkö ystävien menetyksestä koskaan tai siis oletettujen ystävien. Nyt sanon, ettei minulla ole yhtään ystävää, vain tuttuja joita näen joskus, kun sattuvat vastaan tulemaan. Ennen odotin, että joku tulisi käymään meillä, mutta vuosien saatossa aloin jo ymmärtämään ettei kukaan tule. Enää en odota. Mutta minäkin lopetin käymästä kenenkään luona, koska ajattelen että ystävyys on vuoroin vieraissa periaatteella. Ei se niin mennytkään. Joten jään vielä miettimään, mitä on todellinen ystävyys? En ehkä saa kokea sitä oikeaa ystävyyttä koskaan. No, ehkä tämä juttu mene paatoksen puolelle, mutta joskus on mukava avata sielun sopukat, ja miettiä ihan ääneen, että onko sitä ystävyyttä ihan oikeesti, vai ajatteleeko ihminen vain omaa parasta kaikessa. Jään vielä miettimään.