Koko viikon suunnittelin lauantaina lähteväni sienimetsälle. Eilen olikin mitä parahin ilma sienestykseen; kuiva ja kuulakas syyssää. On satanutkin jo paljon, joten odotin jotain löytäväni. Yleensä kävelen kuivassa kangasmetsässä mistä löytyy enimmäkseen Kangassieniä. Harvemmin olen löytänyt herkullisia tatteja tai muitakaan sieniä. Syynä ehkä on ollutkin käveleminen vääränlaisessa metsässä. Eilen tyttäreni kanssa päädyimme ihanaan, kosteaan sekametsään, missä heinät ja Saniaiset kasvoivat sovussa Koivujen ja Mäntyjen kanssa. Auringonsäteet pääsivät sieltä täältä oksien ja lehtien läpi ilahduttamaan meitä ja luomaan metsään kauniin luomoavan tunnelman, kaikkialla oli rauhaisaa. Siinä kävelessämme katseet maahan luotuina totesimme, ettei löydy sitä mitä etsimme, vaan metsällä on tapana piillottaa herkkunsa. Ihmissilmän tottuessa metsän hämärään, niin kuin taiottuna eteemme ilmestyvät ihanat Tatit ja Karvarouskut. Iloisia kiljahduksia äidin ja tyttären suusta, sitä sienimäärää katsellessamme. Astia täyttyivät tuota pikaa ja oli lähdettävä kotiin. Illalla saimme jo esimakua, kun paistoimme tatteja sipulin kera pannulla ja tänään on vuorossa sienikastike mitä lapset odottavatkin vesikielellä.

Tänään taas totesin, kuinka ihminen voikaan olla pienestä onnellinen.